Kun meillä Pelto-Mattilassa ovet olivat avoinna..

Pelto-Mattilan tila Hausjärveltä osallistui tämän vuoden heinäkuussa jo toisen kerran Avoimet maatilat Hämeessä -tapahtumaan avaamalla kirjaimellisesti ovensa kaikille maataloudesta ja erityisesti maidontuotannosta kiinnostuneille. Aurinkoisena lauantaina lyötiin edellisvuoden kävijämäärä rikki ja karkeasti arvioiden vierailijoita olikin 300-400. Vierailijoille tarjolla oli Valion maistiaisia, MTK järjesti maatilavisan ja Kattimaakarin lättybaarissa huhkittiin koko päivä lättyjä. Mutta mitä päivästä jäi meille yrittäjille käteen?

Aloitetaan ensin syistä, joiden vuoksi olimme valmiita pyhittämään lauantaipäivän (tai oikeastaan lauantain ja järjestelyyn vaadittavat pari aiempaa päivää) keskellä kesäsesonkia lähes kokonaan sille, että vieraat ihmiset voivat tulla työpaikallemme, kävellä pihallamme ja olla kotonamme. Ja miksi, jopa kaiken järjestely- ja siivoussirkuksen jälkeenkin, olimme valmiit tekemään sen jopa mielellämme.

Tärkeimpänä syynä meillä oli tietenkin tuottamamme kotimaisen ruuan arvostuksen lisääminen. Maaltamuutto-rysäyksen aikana varttuneet ikäpolvet ovat nykyisin vetreitä kuusi-seitsenkymppisiä. He ovat viimeinen sukupolvi, jonka lähes jokainen edustaja on ollut aidosti kosketuksissa maaseudun elämään ja alkutuotantoon. Heidän jälkeensä syntyneet sukupolvet ovat muodostaneet käsityksensä maaseudusta kuka mitäkin kautta – peruskoulun oppikirjojen pintaraapaisuista, median maataloustukikeskusteluista, erilaisten aktivistijärjestöjen asenteellisista julkaisuista tai Suomi-filmien heinälatoromantiikasta. Me maatalousyrittäjät tiedämme, että maailma ja maatalous ovat ottaneet suuren harppauksen 1950-60 -lukujen puolikoneellisesta ajasta nykypäivän automaatioteknologian aikakauteen. Ja että oppikirjojen, median, aktivistien ja Suomi-filmien luoma mielikuva perustuu todellisuuteen vain hyvin hatarasti – jos ei aina ollenkaan.

Me siis halusimme avata tilamme ovet kaikille maataloudesta kiinnostuneille, jotta kaupassa nököttävä maitopurkki ja aamupuuroksi keitettävä kaurahiutale saisivat kuluttajankin silmissä sellaiset syvät juuret, jotka sillä todellisuudessa on. Tavoitteenamme oli myös saada kuluttajat hahmottamaan työ, joka maitolasillisen tai puurolautasellisen takana on. Ja ettei työ näytä välttämättä samalta kuin millaisiksi mielikuvat ovat muodostuneet. Uskomme, että läpinäkyvyyttä, lähestyttävyyttä ja tietoa lisäämällä saamme suomalaisen ruuan arvostusta nostettua kohti sitä paikkaa, joka sille kuuluu. Tähän pyrkiäksemme avasimme heinäkuussa ovemme. Mutta kannattiko se?

Vaikka kaikkien työkiireiden keskellä järjestettävä tapahtuma tuntuikin järjestämisvaiheessa olevan vaikuttavuudeltaan kuin pisara meressä (tai maitotippa tankissa), niin lauantai-iltapäivällä viimeistenkin vierailijoiden lähdettyä meille jäi kuitenkin olo, että tästä oli iloa ja hyötyä kaikille osapuolille. Kaksi opastettua kierrosta perehdytti vierailijoita lehmän elämään ja kirvoitti hyviä kysymyksiä. Runsaasti keskustelua herätti esimerkiksi työn kokonaisvaltaisuus ja monipuolisuus, biodiversiteetti, märehtijän ruuansulatus ja rehut, lypsyn fysiologia ja vasikoiden hoitaminen. Meillä on käytössä verrattain vanha tuotantorakennus, parsinavetta, jonka vanhin osa lienee sadan vuoden takaa. Vierailijat näkivät omin silmin, millaisia parannuksia eläinten oloihin tällaisessa keskikokoisessa parsinavetassakin on ollut mahdollista tehdä. Ja toisaalta, jyrkätkin asenteet lientyivät kierroksen aikana, kun vierailijat ymmärsivät taloudelliset reunaehdot, joiden puitteissa maitotilaa pyöritetään. Nämä olivat ehdottomasti niitä päivän parhaita puolia.

Toki päivän aikana kuului parista suusta nurinaa maatalouden pyörimisestä yhteiskunnan tuilla ja isoista traktoreista. Näille mutisijoille muistuttaisin, että meidän tuotantorakennuksemme on totta tosiaan vanhimmilta osiltaan sieltä sadan vuoden takaa, vaikkakin vahvasti nykyaikaan päivitettynä. Ja toisekseen, kuinka moni työssäkäyvä suostuisi työskentelemään 1970-80 -luvun työvälineillä, esimerkiksi faksilla, kirjoituskoneella ja lankapuhelimella. Ilman sähköpostia, tietokonetta ja internetiä? Miksi maatalouden pitäisi museoitua, jos kehitys ympärillä mahdollistaa tehokkaamman työnteon?

Vastapainona mutinalle MTK:n maatilavisassa syttyi monta lamppua. Meillä oli yhtenä päivän tavoitteena herätellä ihmisiä konkreettisesti pohtimaan kaupan asemaa suhteessa alkutuottajaan. Maitopurkkikysymyksen äärellä visailijat saivat miettiä private label -maidon ja valiolaisen maidon välisiä eroja. Mukava oli kuulla ja huomata, että rasti oli herättänyt ajatuksia, jotka toivottavasti jalostuvat toiminnaksi marketeissa. Saimme paljon kiitosta päivästä, konkreettisina sanoina, iloisina ilmeinä ja hyvinä keskuteluina. Luulen, että suurin osa vierailijoista laajensi käynnillään näkökulmaansa nykyaikaiseen maatalouteen ja toivottavasti myös nautti mukavasta kesäpäivästä maaseudulla. Niinpä, kun kaikki keskustelut, pohdinnat ja kysymykset lasketaan yhteen, voimme todeta, että ovet kannatti aukaista tänäkin vuonna.

Katri Salovaara, maidontuottaja, Pelto-Mattilan tila

PS. Ota tila seurantaan Instagramissa: @peltomattilantila